Kiitollinen, onnellinen ja kyllä, kipeäkin, olo. Tekonivel on laitettu onnistuneesti polveen, mutta prosessi ei ollut ihan niin yksinkertainen ja suoraviivainen, kuin kuvittelin. Minua ei leikattu suunnitellusti tiistaina, koska sairaalan vuodeosasto oli täynnä, ja tekonivelleikkauksen jälkeen ei luvattu kotiutumista saman vuorokauden puolella. Siinä vaiheessa kun minua heräteltiin esilääkityksestä kotiinlähtöä valmistelemaan leikkauksetta, oli pettymys valtava. En ollut uskoa, että noinkin voi käydä. Elämä opettaa, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa, kenelle tahansa. Onnekseni sain keskustella lääkärin kanssa, joka keskustelumme päätteeksi sai taiottua leikkausajan torstaille. Viikko sitten torstaina, toivoa täynnä, kurvasimme taas leikoon. Ja tällä kertaa onnisti. Minulle asennettiin onnistuneesti varaosat polveen päiväkirurgisena operaationa. Niin kiitollinen olen asian mahdollistaneelle ja ilmeisen onnistuneesti polveni operoineelle lääkärille. Viimeisin viikko on siis kulunut lähinnä sängyssä pötkötellen. Flaksi ja Pulla ovat seurana. Roopen mielestä olin niin epäilyttävä alkuun, että poika pysyi kokonaan toisessa huoneessa.
Pulla on rauhallinen, keskittyvä ja asiastaan innostunut treenaaja. Erityisen mukavalta tuntuu kuulemma treenata rauhallisen koiran kanssa, joka ei hauku ja remmellä kokoajan treenatessaan. Flaksi alkaa olla jo kunnossa, ja tikit on poistettu viikko sitten. Mummeli pääsee pikkuhiljaa jumppaamaan ja mielenvirkistyshallikäynneille.
