Agilitya ei pidä ottaa liian vakavasti, mutta ehkä kuitenkin hieman vakavammin....

Niin on taas Fridan kanssa hupailtu kolme rataa Ojangossa. Aamulla sain pakottaa koiran autoon, ja mietin jo kisareissun mielekkyyttä. Frida-parka ei vaan ollut tajunnut pääsevänsä aksaamaan, vaan pelkäsi pakollista lenkkiä pakkasessa. Tosin pakkanenkin teki tepposet, ja oli oikein siedettävä. Kunnon ulkoilukeli. Ja heräsi se Fridakin, kun tajusi minne auto on suuntaamassa, alkoi takaluukussa viimeisissä kurveissa rytmikäs haukku. Ei niin kiva tapa. ;)

Kisaradoista ei jäänyt taaskaan kerrottavaa. Tai no, tavallaan jäi. Vaatiihan sekin jotain onnistumista, että ensimmäisellä radalla sijoittuu koiran eteen niin, ettei se nää esteitä. Ja päätyy pyytämään koiralta kesken radan anteeksi. Kahdesti. Toisena ratana olleelle hyppärille ohjaaja keskittyi paremmin, ja rata lähtikin hyvin käyntiin. Kunnes sitten keppien jälkeen olleen takaakierron jälkeen en tiennyt yhtään mihin suuntaan pitäisi tanssia. Huutelin apua, mutta ihan itse piti selvitä Fridan kanssa maaliin. Kolmas rata lähti taas ohjaajalta ihan lapasesta, ja yritin mitä kohteliaimmin pyytää kultastani menemään putkeen. Kai se on alettava ottamaan tosissaan. Hampaat irvessä. ;) Kun ottaa kisaamisen rennosti, taitaa olla vaan ihan liian rento. Joku minulle ennalta tuntematon ihminen totesi radan laidalla, että olisi kivaa saada minulle mikki suorituksen ajaksi. Olisi kuulemma hauskaa kuunnella, mitä kaikkea suustani tulee. Tuttu totesi ykskantaan siihen, ettei se mitään mikkiä tartte kun on niin kuuluva ääni. Ei tartte pidätellä nauruaan jatkossakaan, mää nauran kuitenkin ite ensin ja kovimmin. Mutta koiran takia pitää koittaa ehkä ottaa vähän vakavammin. Vaikka Fridalla tosi kivaa taisi olla kyllä nyttenkin. Hyppääminen näytti hieman paremmalle, neiti kaasutteli hienosti, ja kuvittelen sen osuneen ainakin osalle kontakteista. ;)

Ensi viikonloppuna ei kisata. Mä pääsen tuuraamaan isäntää Flaksin leirille. Polven paraneminen on edennyt hyvin. Kohta kikattavaa lainakuskia ei enää tarvita. :)

Viikolla tuli käytyä treenamassa Hyvinkäällä kontakteja. Flaksin osalta homma etenee omalla painollaan. Fridalle on yritetty myös taas muistutella mieleen, että kontaktiin osuminen on se juttu. Voi meidän herkkistä. Jos ei saa juoksemisestaan (lue hyppäämisestään) palkkaa, tarjoaa seuraavaksi vaikka 2 on 2 off -kontaktia. Eihän siinäkään vikaa olisi, jos sillä menetelmällä ei tehtäisi hitauden maailmanennätystä. No, pitää koittaa varmistaa onnistumisia, että pääsee palkkaamaan. Jyräkin kävi kontaktitreeneissä, ja mukavasti se projekti etenee.

Keskiviikkona oli Sanna Lehtosen kouluttajille suunnattu luento. Sanna on kyllä hyvä luennoitsija, ja monta tärkeää pointtia treenien suunnittelusta niin omien koirien kun koulutettavien suhteen tuli palauteltua mieleen. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Less is more. Älä koskaan aliarvioi ihmismielen voimaa. :)

Torstaina oli taas yksi merkki aikuisuudesta. Tupperware-kutsut. Meillä. Kyseisissä nauruhermoja lintutarinoillaan kutittaneissa kesteissä Flaksi sai kasvikselta kampauksen. Yritettiinköhän tässä vihjata emännälle jotain? ;)

Seuran perjantaiset hallimattotalkoot peruttiin, joten oli aikaa köllötellä takkatulen ääressä ja latailla akkuja. Se olikin kivaa, kun eilen oli kisaamisen ja serkun synttäreiden muodossa aktiivipäivä, ja erilaista kivaa. 

Muistetaan nauttia elämän pienistä iloista ensi viikollakin!